Peter Weirin ohjaamassa, 1989 julkaistussa elokuvassa käsitellään ystävyyden, lojaalisuuden ja täysillä elämisen teemoja. Tiukkaan ja konservatiiviseen poikien sisäoppilaitokseen tulee uusi opettaja, joka opetusmetodeillaan rikkoo vanhoja koulun tapoja ja herättää näin pahennusta.
Robin Williamsin esittämä kaavojarikkova opettaja kannustaa oppilaitaan katsomaan maailmaa uudesta näkökulmasta, ja laittaa heidät seisomaan pulpeteilleen. Vertauskuvallisesti hän siis kannustaa oppilaitaan avartamaan maailmankuvaansa, ja avaamaan mielensä uudelle. Runouden ymmärtämisen ohella Herra Keating opettaa posiitiivista ajattelua ja ennen kaikkea, hän haluaa kaikkien elävän hetkessä. Päähenkilö, älykäs ja lahjakas Neil haluaa näyttelijäksi, mutta isänsä kieltämänä päättää aluksi luopua unelmastaan. Keating kuitenkin kannustaa Neilia näyttelemään ja niinpä hän pääsee Kesäyön unelman pääosaan. Isä ei tästä innostu, ja riitelyn jälkeen hyvin ahdistunut Neil päättää surmata itsensä, koska hän ei tiedä miten päästä tilanteestaan muuten pois.
Neilin kuolema ja vaikeudet isän kanssa edustavat omien toiveiden toteuttamisen tärkeyttä. Neil ei uskalla sanoa mitään isäänsä vastaan, ja äitikin vain katselee tilanteissa hiljaa vierestä. Kun Neilin toiveet tukahdutetaan ja hänet pakotetaan tekemään asioita joista hän ei ole kiinnostunut, hän tuntee olonsa ikään kuin nurkkaan ahdistetuksi. Kuolemasta muut pojat ymmärtävät, että hetkeen pitää tarttua, ja täytyy toimia heti, koska koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, eikä aikaa ole ikinä liikaa. Ihmiselämä on sen verran lyhyt, ettei pidä jäädä haaskaamaan omaa aikaansa, tai esimerkiksi toteuttamaan toisten toiveita, koska näin koko elämä voi mennä ihan ohi.
Elokuva korostaa myös yksilöllisyyttä. Jokainen on erilainen, ja täytyy löytää oma juttunsa. Keating kannustaa ujoa ja hiljaista Toddia lausumaan runoja luokan edessä, jotta hän tulisi kuorestaan ulos ja ilmaisisi itseään kunnolla kerrankin. Kun Herra Keating lopussa häädetään ulos koulusta, ja hän poistuu luokasta, pojat nousevat seisomaan pulpeteilleen, ja lainaavat yhtä Keatingin lempirunoa. He osoittavat uskollisuuttaan tätä erikoista miestä kohtaan, joka sai heidän kaikkien sisällä pienen kipinän syttymään. Vaikka hänen metodinsa olivat välillä outoja, ne loppujen lopuksi opettivat jotain tärkeää ja ennen kaikkea, Keating huomioi jokaisen oppilaan erikseen. Poikien kunnioitus opettajaansa kohtaan saa katsojan liikuttumaan kyyneliin tässä legendaarisessa kohtauksessa. Tekisi mieli itsekin nousta pulpetille. Neilin vanhemmat surevat poikaansa, ja syyttävät opettajaa kaikesta. He eivät missään vaiheessa ymmärrä mikä meni väärin, tai miksi Neil ahdistui. Elokuvassa näytetään hyvin kuinka yhteiskuntamme syrjii erilaisuutta ja pelkää uusia, suuria muutoksia. Asioita ei haluta käsitellä ja ongelmat vain suljetaan pois. Syntipukiksi joutuu se joka sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, kuten Herra Keating vanhoillisessa koulussa. Yhtä kohdetta aletaan pikku hiljaa syyttää kaikesta pahasta mitä ympärillä tapahtuu, koska se on helpointa. Itsessähän ei voi olla mitään vikoja, koska se olisi liian epämiellyttävää.
Kuolleiden runoilijoiden seura viestii siis monin tavoin yhteiskunnan ongelmista, kuin myös yksilön sisäisestä taistelusta muiden tahojen tahtoa kohtaan. Sisäoppilaitos edustaa hallituksia ja yrityksiä jotka rajoittavat elämäämme omien mieliensä mukaan, ja itseään etsivät oppilaat ovat kansa, joka yrittää löytää oman tiensä jotenkin. Elokuva olisi parempi jos kaikkea näytettäisiin vähän enemmän. Kohtaukset olivat liian lyhyitä ja ne olivat liian nopeasti ohi. Koko ajan hypittiin paikasta toiseen, eikä missään vaiheessa tunnuttu pysyvän aloillaan. Idea oli kuitenkin toimiva, ja liian lyhyestä toteutuksesta huolimatta pääpointit tulivat esille juuri sopivan selkeästi. Jälkeenpäin jää pohtimaan asioita ja ehkä jää kaipaamaan vähän lisääkin, joka ei koskaan ole huono juttu.
