About a boy: Kukaan ihminen ei ole saari

Will Freeman (Hugh Grant) on yksinelelevä, työtön naistennielijä, jolla ei ole yhtään kunnollista ihmissuhdetta, koska hän välttelee niitä parhaansa mukaan. Will elää leveästi isänsä kirjoittaman kappaleen tuottamista rojalteista, ja hänen päivänsä koostuvat 30 minuutin mittaisista pätkistä, jottei hän kyllästy mihinkään tekemiseen. Hän ei halua ottaa vastuuta kenestäkään, eikä hän jaksa olla saman naisen kanssa pitkään. Niinpä Will oivaltaa, että yksinhuoltajaäidit ovat parhaita lyhytaikaiskumppaneita, ja hän päätyy yksinhuoltajien kerhoon, jossa hän valehtelee olevansa pikkupojan yksinhuoltajaisä. 

Sattumien kautta Will tapaa nuoren Marcus-pojan (Nicholas Hoult), jonka yksinhuoltajaäiti on vakavasti masentunut ja tämä vain itkeskelee kotona. Marcus näkee Willin huijauksen läpi, ja tämän myötä heistä tulee epätavalliset kaverukset. Joka päivä koulun jälkeen Marcus tulee Willin kotiin, ja he katsovat yhdessä tv:tä. Vaikka Will viimeiseen asti yrittää olla välinpitämätön ja ottaa etäisyyttä, hän alkaa tuntea vastuuta Marcuksesta, ja ymmärtää poikaa paremmin kuin muut. Käännöskohdassa Will puollustaa Marcusia hänen kiusaajiaan vastaan, ja lähettää heidät tiehensä. Kun jouluillallisella Will haluaa lähteä pois ja olla yksin, on hänen yhteytensä Marcusiin syventynyt jo niin, ettei poika anna tämän lähteä. He huomaavat tarvitsevansa toisiaan, Will hieman vastentahtoisesti, ja Marcus hyvin innokkaana. Enää Will ei voi vain lähteä ja hylätä Marcusia, koska hän todella on vastuussa tästä, halusi sitä tai ei.

Todellisuudessa kukaan ei pärjää yksin. Kaikki me tarvitsemme toisia ihan juttuseuraksi, tueksi ja vain olemaan läsnä. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee toisia ympärilleen. Will on yrittänyt kieltää tämän koko elämänsä ajan, mutta Marcuksen avulla hän oppii, kuinka todellinen onni on jonkun kanssa jaettu onni. Aluksi Will on todella peloissaan siitä, että joku välittää hänestä ja haluaa olla hänen kanssaan, koska silloin on riski tulla torjutuksi ja hylätyksi. Hänen sisäiset isävaistonsa kuitenkin heräävät ja hän huomaa haluavansa suojella Marcusia kiusaamiselta ja muutenkin kaikelta pahalta. Hän oppii, että toisilta ihmisiltä voi oppia itsestään, sekä vaikka jostakusta huolehtiminen onkin stressaavaa, on se myös palkitsevaa. Kun joku toinen rakastaa sinua, opit rakastamaan itseäsi. 

Lopussa Will tapaa Rachelin (Rachel Weisz), johon hän huomaa todella rakastuvansa. Aluksi hän yrittää vielä huijata Racheliakin, koska ei usko tämän rakastuvan häneen sellaisenaan. Marcus painostaa Willin puhumaan totta, ja niinpä hän on ensimmäistä kertaa elämässään kunnon suhteessa omana itsenään. Nyt hän tuntee olevansa onnellisempi kuin koskaan, ja hänellä on ympärillään ihmisiä joista hän välittää, ja jotka välittävät hänestä. Elokuva kertoo siis kahdesta ihmisestä, jotka ovat toisilleen korvaamattomia, eivätkä he pysty enää palaamaan takaisin vanhaan tavattuaan toisensa. Alun poikamaisen naiivi ja itsekäs Will muuttuu huolehtivaksi ja välittäväksi aikuiseksi, joka haluaa olla parempi ihminen.

Koulugallup

Haastattelin kolmea tyttöä kolmesta eri lukiosta, ja koitin selvittää vähän millaista on missäkin ja mitä muualla mietitään toisista kouluista.
1. Miksi käyt juuri sitä lukiota missä nyt olet?
Taru Kalevan lukiosta: Koska halusin normaaliin kouluun, jossa voi olla rennosti ja jossa voin nauttia laadukkaasta musiikinopetuksesta muun ohella.Olin kuullut myös, että koulussamme on hyvä ruoka, tunnelma ja rennot opettajat.
Mona Sammon keskuslukiosta: Muut koulut eivät tuntuneet omilta, ja kun tulin Samkeen tutustumaan, niin se tuntui heti omalta paikalta.
Veera Tykistä: Se on niin lähellä kotiani, halusin ilmaisutaitoa ja halusin massaa pakoon.

2. Mikä on koulusi paras puoli?
Taru: Ehdottomasti rento tunnelma ja supermukavat opettajat. Myös eloisa musaelämä on kiva, kun saa tehdä paljon ja on hauskaa.
Mona: Rakennus itsessään on kyllä paras, kun se on avara ja viihtyisä. Pääsääntösesti kivoja ihmisiä ja hyvä kurssivalikoimakin.
Veera: Näyttämötyö on tosi kivaa, ja opettajat hyviä. Meidän koulussa on myös aika hyvä yhteishenki.

3. Mitä huonoja puolia koulussasi on?
Taru: En voinut lukea kaikkia aineita niin paljon kun olisin halunnut, koska lukujärjestykseen ei vain mitenkään mahtunut, kun meidän koulussa on vähän hölmö järjestelmä.
Mona: Yhteishenkeä ole melkein yhtään ja ihmiset ovat jakautuneet porukoihin. Ei voi mennä juttelemaan kenen kanssa vaan.
Veera: Hulluja ja friikkejä meidän koulusta löytää vähän liikaa. Kaikki haluaa sanoo aina oman mielipiteensä ihan kaikkeen, joka on usein ikävää.

4. Mitä pidät koulunne ruuasta?
Taru: Se on tosi hyvää ja monipuolista.
Mona: On oikeesti hyvää ja monipuolista ruokaa. Keittäjät soveltaa reseptejä parhaansa mukaan ja maustaa hyvin.
Veera: Ruoka on ihan okei. Voisi olla parempaakin, mutta kyllä sitä nälkäänsä syö.

5. Mitkä ovat lempiaineesi koulussa?
Taru: Musiikki, matematiikka ja ruotsi.
Mona: Psykologia ja enkku. Harmittaa, kun lempiopettajani lähti viime keväänä pois.
Veera: Biologia, matematiikka ja kuvaamataito. 

6. Onko koulussasi tarpeeksi yhteishenkeä lisäävää toimintaa?
Taru: On ihan tarpeeksi. Meillä on yhteisiä konsertteja ja muita musajuttuja, sekä musikaali. Myös wanhat suunniteltiin yhdessä ja joiltain kursseilta on yhteismatkoja.
Mona: Ei ole paljon yhtään sellaista toimintaa, eli ihan liian vähän mun mielestä. Ykkösellä oli vähän yhteistä toimintaa, mutta silloinkin liian vähän. Meillä ei ole mitään liikunta- tai teemapäiviä, eikä myöskään bileitä.
Veera: Todellakin on tarpeeksi. Meillä on välkkäreivejä, teemapäiviä, tapahtumia koulun jälkeen ja bileitäkin välillä.

7. Mihin kouluun vaihtaisit, jos olisi pakko vaihtaa?
Taru: Tykkiin, koska olen kuullut sieltä paljon hyvää, ja siellä on tuttuja sekä hyvät musakamppeet. Siellä on myös paljon tapahtumia ja muuta hauskaa.
Mona: Kalevaan, koska se on sellanen normaali koulu.
Veera: Kalevan lukioon, koska siellä minulla on muutamia kavereita ja musaa. Todennäköisimmin siellä on samantyylistä porukkaa kuin minäkin.

8. Onko koulussasi mielestäsi sopivasti ihmisiä?
Taru: Ihan sopivasti ihmisiä.
Mona: On kyllä juuri sopivasti. Kiva ettei tunne kaikkia, vaan aina on joku johon tutustua.
Veera: Liikaa ykkösluokkalaisia ja liian vähän abeja. Ei vaan, ihan sopivasti on porukkaa.

9. Millainen kuva sinulla on Samkesta/Tykistä/Kalevasta ja mitä niistä puhutaan sinun koulussasi?
Taru: Samkesta puhutaan, että siellä on ihan kivaa, mutta aikas huono yhteishenki. Tykistä minulla on vähän sellanen hippivaikutelma, mutta myös sellanen, että siellä saadaan paljon aikaan. Siellä on kaikkia hienoja hommia ja toimitaan aktiivisesti kaikessa.
Mona: Tykistä heitetään kaveriporukassani paljon läppää, ja tuntuu että siellä opiskeluun panostetaan kauheasti, eikä siellä pärjää, jos ei tee paljon koulun eteen. Kaikki osaa opiskella ja porukka vaikuttaa aika taiteelliselta. Kalevasta ei puhuta mitään erityistä. Siellä tuntuu olevan aika paljon "teinejä" ja aula haisee minusta perunakellarilta, mutta yleisesti ottaen siellä on kaikenlaista porukkaa aika tasaisesti.
Veera: Samkesta oletuksena on, että ulkonäöllä on iso merkitys ja kaikki pitää olla uusinta uutta. Kaiken maailman ripsienpidennykset, hiustenpidennykset ja geelikynnet pitäis löytyä. Kalevasta on sellainen normaali vaikutelma, ei mitään erikoista. Musalinjalla höystettynä kumminki ihan kiva. Minun käsitykseni mukaan sielläkin on selkeämmät kaveriporukat kuin meidän koulussa, vaikka on meilläkin tietysti klikkejä.

Pleasentville: Mullistavia muutoksia

Asukkaat Pleasentvillessa ovat tottuneet aurinkoisiin päiviin, ystävällisiin tervehdyksiin, säädyllisyyteen ja ennen kaikkea "täydellisyyteen". Kun oikeasta maailmasta saapuvat sisarukset tupsahtavat Pleasentvilleen, kaikki alkaa muuttua. 

Ihmiset alkavat huomata kaipaavansa jotakin enemmän, jotakin aidompaa. Kun ei ole mitään ristiriitoja, ei synny myöskään todellista intohimoa. Jokaisesta inhimillisestä teosta ilmestyy kaupunkiin väriä, kuten ruusu muuttuu punaiseksi, tai jokin meillä tavallinen ilmiö tulee, kuten sade. Elokuva tekee mustavalkoisen jaottelun ihmisten välille, joka hieman vastaakin todellisuutta. On niitä ihmisiä, jotka pitävät muutoksista ja sopeutuvat nopeasti, sekä niitä, jotka vierastavat kaikkea uutta, eivätkä halua minkään muuttuvan. Saatamme pelätä muutosta, koska se on tuntematonta. Aina ei muista ajatella, että muutoksissa on aina myös hyviä puolia, ja joskus muutokset ovat tarpeen. Jotkut kaupungin asukkaista alkoivat herätä todellisuuteen, ja halusivat tylsän harmauden muuttuvan. Osa taas luuli pitävänsä tasapaksusta elämästään, koska se oli ainoa tapa jonka he tiesivät. Kuitenkin lopuksi kun kaikki muuttui, lähes jokainen huomasi janoavansa uutta ja tuntematonta.

Elokuvassa oli viittauksia rotuerotteluun, kun jotkut ihmiset olivat mustavalkoisia, ja toisiin ilmestyivät värit. Värillisiä ihmisiä alettiin syrjiä, ja väriä pidettiin sairautena joka täytyi kitkeä pois. Värilliset häpesivät erilaisuuttaan ja halusivat peittään sen, kunnes he huomasivat, ettei tämäkään muutos ollut oikeastaan huonompaan. Täydelliseen Pleasentvilleen tulvi virheitä toisensa jälkeen. Pallot eivät menneet koriin koripallossa, ulkona satoi kaatamalla, ja puu syttyi palamaan. Näillä asioilla symboloitiin sitä, että elämä on täydellistä virheineen. Jos mikään ei mene huonosti, ei voi oppia mitään, eivätkä hyvä ja paha erotu toisistaan, koska kaikki on tasaista. David, joka ihannoi virheettömyyttä, järkyttyy, kun todellisuus alkaa tulla Pleasentvilleen heidän saapusensa myötä. Hän tekee kaikkensa pysäyttääkseen muutokset ja haluaa tuttua ja turvallista. David kuitenkin lopulta huomaa, kuinka paljon kaupungin asukkaat tarvitsevat muutosta, ja sen jälkeen hänkin on innoissaan muutoksista. Sisko Jennifer taas paheksuu konservatiivisuutta ja kaupungin sääntöjä, ja alkaakin vauhdittaa muutosta minkä ehtii. Lopussa hän huomaa pitävänsä tämän maailman ystävällisistä asukkaista ja säädyllisemmästä ympäristöstä ja päättää jäädä sinne, vaikka David lähtee kotiin. Kaikki reagoivat muutoksiin omalla tavallaan, eikä kenenkään tapa ole sen huonompi kuin toisen, kunhan oppii lopulta hyväksymään muutokset. 

Musiikkia hyödynnettiin selkeästi muutosten korostamisessa. 50-luvun lapsekas pop vaihtui hiljalleen 60-luvun tanssittavampaan rock 'n rolliin. Musiikki villitsi ihmisiä tanssimaan, eikä itseään tarvinnut hillitä enää. Pleasentvilleläisten estot alkoivat kadota. Myös kuvataide koki vallankumouksen, kun kahvilan omistaja alkoi maalata surrealistisia maalauksia talojen seiniin. Entiset, haaleat maisemakuvat vaihtuivat kirkasvärisiin, alastomiin ihmisvartaloihin. Kahvilan omistaja, joka oli vuosia pidätellyt haluaan maalata omalla tyylillään, ei enää pidätellyt. Hän huomasi löytävänsä itsensä, kun tunsi maalaamisen tuoman hyvänolontunteen. Myös kotirouva Betty löysi itsensä, kun hän antoi tunteidensa viedä, ja rakastui kahvilaan omistajaan. Betty ymmärsi, ettei hänen avioliitossaan ollut ollut yhtään intohimon paloa, ja tunsi nyt olevansa vapaa. Opetuksena oli siis, ettei ihminen voi löytää itseään, jos hän hillitsee tai peittelee jotain ominaisuuttaan. Kun hyväksyy itsensä sellaisenaan, ja on täysin oma itsensä, hyviä asioita alkaa tapahtua. Todellisuus täytyy kohdata, jotta voi päästä elämässään eteenpäin. Pleasentville oli kahlittuna menneisyyteen, kunnes Davidin ja Jenniferin saapuminen laukaisi todellisuuden ilmaantumisen dominoefektin. 

Miksi mopoautoja vihataan?

Kun ajaa liikenteessä mopoautolla, saa osakseen lähinnä harmia. Muut autoilijat mulkoilevat, tai jopa tööttäilevät, vaikka olisit ajanut täysin normaalisti. Kävelijät tuijottavat ja kaistan vaihdossa voi kestää useita minuutteja koska kukaan ei anna tilaa. Mitä mopoautot ovat ikinä tehneet ihmisille, että niitä niin paljon inhotaan?

Kokemattomat kuskit tekevät välillä virheitä, riippumatta siitä millaisella kulkuneuvolla he ajavat. Ihan samalla tavalla juuri kortin saanut autoilija voi vahingossa ajaa yksisuuntaista tietä väärään suuntaan, kuin mopoautoilijakin. Mopoautoilijat eivät myöskään tahallaan aja hitaasti, vaan nopeutta on rajoitettu koska kuskit ovat nuorempia. Luulisi, että tämä on yleistietoa, mutta jostain syystä useinkin autoilijat tööttäilevät tai ohittavat mopoauton läheltäliippaavasti ja katsovat kuskia vihaisesti, kun tekee jonkun pienen virheen, tai vain ajelee ihan normaalisti. Lähes kolmen vuoden ajan olen mopoautolla körötellyt, ja on ehtinyt hyvin huomata kuinka ilkeitä ihmiset voivat olla mopoautoilijoita kohtaan. Kerran minut on saarrettu kolme auton voimin joka suunnasta, niin etten päässyt mihinkään. Kerran mopoauton katolle laitettiin oluttölkki, ja kun lähdin valoista liikkeelle, se pamahti etulasiin. Ehkä voisi miettiä, että kuskina on todennäköisesti kuitenkin nuori, kokematon henkilö, joka ei tarkoituksella yritä kenenkään elämää vaikeuttaa.

Ihmiset voisivat opetella huolehtimaan omista asioistaan, ja olla ärsyyntymättä mopoautoista. Ne ovat kuitenkin ihan hyödyllisiä kulkuvälineitä, joilla pääsee paikasta toiseen, vaikkeivat auton veroisia olekaan. Nykyään tuntuu, että kaikki haukkuvat mopoautoja koska se on hauskaa ja olisihan ihan noloa myöntää, että ne ovat monesti hyödyksi. Ei niissä ole mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan ajoneuvoissa, niin miksi ne on otettu silmätikuiksi? Viihdeuutissivustoilla törmää kerta toisensa jälkeen otsikoihin mopoautokolarista tai jonkun mopoautoilijan saamista sakoista. Autokolareita on koko ajan ja joka päivä ihmiset saavat sakkoja, mutta eihän niistäkään uutisoida. Kuinka hämmästyttävää, että joku nuori joskus törttöilee liikenteessä. Eiköhän olisi jo aika muuttaa tämä härkänen takaisin kärpäseksi, ja alkaa puhua jostain hieman tärkeämmistä asioista. On sitä paljon suurempiakin ongelmia nyky-yhteiskunnassa kuin mopoautot.